Yksinäisyys, olotila johon joko joutuu tai hakeutuu. Voi sitä paetakin. Tai epäonnistua pyrkimyksessään olla yksin, edes hetkittäin. Siinäpä vasta pulma. Onhan ihmisiä, jotka eivät missään nimessä halua olla yksin tuntiakaan päivässä, on vähintäänkin roikuttava koko ajan kännykässä tai facebookissa tai ostoskeskuksessa koska yksinolo on hirvittävä tappio. Vai onko se liian pelottavaa? Kuka se MINÄ oikein olenkaan? Minusta ihminen ei ole sinut itsensä kanssa, ellei uskalla olla yksin. Enkä tarkoita pimeänpelkoa. Silloin voi keskittyä VAIN ja AINOASTAAN itseensä. Lukea kirjaa, kuunnella mielimusiikkia millä volyymilla tahansa (mitä nyt naapurit huomioitava, jos niitäkään) tai vain levätä nauttien hiljaisuudesta. Yksin ollessa huomaa asioita, jotka muuten hukkuvat arkiviikon ja hälinän valtavirtaan. Se on omalle itselle kuin vitamiinia ja ravinteita, yhtä tärkeää. Minä ainakin vahvistun yksinäisten viikonloppujen aikana, joskin niitä on todella harvoin. Silloin laitan oven säppiin, puhelimen äänettömälle ja verhot tiiviisti kiinni. Mikä autuus olla yksin. Ei aikatauluja, ei velvollisuuksia, ei pakkoja. Vain ihanaa yksinäisyyttä jonka saan käyttää miten tahdon, tai sitten olla tekemättä mitään ellen halua. En kuulu niihin naisiin jotka alkavat siivota vaatekaappeja "kun on aikaa". Luulenpa, että inspiraatioideni vallassa aiheutan enemmänkin sotkua. Kirjapinoja lattioilla, pengottuja kaappeja, sälää siellä ja täällä. Mutta IHMINEN tällaisen viikonlopun jälkeen on entistä ehompi. Hän on saanut olla hetken yksin.
Yksinäisyyden tarpeeni huomaan lähestyvän, kun alan olla äreä, kiukkuinen ja kartan kosketusta sekä puhumista. Murahtelen perheelle, pakenen vessaan vähän väliä, lähden ulos "lenkille" vaikka sataisi kaatamalla. Jos puhelimen voisi tappaa, tekisin sen silloin kun se alkaa tirisemään tuttua säveltään. Hermoni kiristyvät äärimmilleen jos en saa olla illassa puolta tuntia rauhassa, vaan joku vaatii huomiotani vuoron perään. Hoidokkejahan riittää. Lapsen kanssa pitää ehtiä leikkiä ja tehdä läksyjä (ekaluokkalainen) On kuunneltava rakkaushuolia (opiskelija) kannustettava hakemusten tekoon (toinen opiskelija) Kuunneltava yksin asuvan, dementoituneen äidin "ihania muisteloita" tuntitolkulla puhelimessa. Hampaat narskuvat ja naama punoittaa jo siinä vaiheessa jos nämä kaikki osuvat samalle illalle. Ristiriita perheen rakastamisen ja oman vapaudenkaipuun välillä on melkoinen. Rakastanko vähemmän, jos sanoisin etten nyt jaksa kuunnella, vaan luen mieluummin kirjaa? Perheenäidin vastuualue on melkoinen ja moninainen. Oma itse jää usein jonnekin sinne taustalle odottelemaan vuoroaan. Kunnes liitokset repeävät. Mutta hieman ennen repeämistä ostan lentolipun Italiaan ja pakenen muutamaksi päiväksi. Tietenkin sikäli kuin on budjetissa tilaa. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen tarvinnut tuollaisen lipun kahdesti vuodessa. Tekee hyvää muuttua yksinäiseksi sudeksi vieraassa kaupungissa, vieraalla maalla. Maa on aina Italia, koska siellä koen oloni kotoisaksi. Enkä missään nimessä halua ketään Suomesta mukaan, ei. Nautin ypöyksin kävelyistä tunnelmaisilla kujilla, koluan kaikki museot ja kirkot, näpsin kuvia siellä täällä, istuskelen kuppiloissa ja piazzoilla. Ja hurmaannun kaikesta näkemästäni (melkein). Voimaannun.
Jos lentolippuun ja matkaan ei ole varaa, menen lähimetsään. Sekin auttaa!
