Etenkin valosta. Me täällä Pohjolassa elämme äärimmäisten valoilmiöiden keskellä. Valo, jonka väheneminen näkyy suoranaisesti kropassakin. Kun pukeutuminen paksuun pomppaan ja villamyssyihin alkaa, vartalo ottaa talvivaihteen päälle. Asento on jäykempi, hartiat nousevat ylös ja koko olemus on jotenkin puolustuskannalla. Lämmön haihtumisen estäminen on kovaa työtä. Haikeudella katselemme puita joista tuulenpuuska riipii säälimättä viimeisetkin kauniit lehdet, ja pelkät oksat enää vispautuvat tuulessa. Maisema avartuu ja hämärtyy, yksinkertaistuu. Värit katoavat. Elämme välitilassa, marrasaikaa. Marras -sanahan tarkoittaa kuolemaa, kuollutta (mors, mourir, morte). Minulle tämä vuodenaika on kuitenkin luovuuden aikaa. Mitä pimeämmäksi päivät ja illat muuttuvat, sitä innokkaammin availen kaappejani ja otan esiin paperit, pensselit, värit, kankaanpalat ja tilpehöörit. Pengon varaston pahvisäilöt. Työpöydällä notkuu erikokoisissa pinoissa puolivalmiita töitä, luonnoksia ja tarvikkeita, taidekirjoja, pienoisesineitä, nauloja ja nauhoja. Inspiraatio yllättää kesken ruoanlaiton, ryntään lisämään johonkin teokseen yksityiskohdan ja sillä välin keitos palaa pohjaan.
 |
| musiikkitalo |
Miksi minä en voi pitää tämän(kään) ulkonäöstä? Lasia, särmää, teräviä kulmia, epämääräinen muoto. Auts.
