Vainajat ovat ajatuksissa näinä aikoina. Minäkin näin viime yönä oudon unen. Siinä ajelimme autolla lapsuuskotini pihaan, ja isäni tuli vastaan. Hän oli hyvin surullisen näköinen ja sanoi minulle "äiti ei ole täällä enää, hän kuoli viisi päivää sitten." Olin unessa hyvin järkyttynyt, aloin itkeä ja menimme isän kanssa sisälle taloon. Muistan hyvin hänen ilmeensä ja surullisen katseensa. Sitten heräsin, sydän yhä pamppaillen.
Isä kuoli kaksi vuotta sitten lokakuussa. Äiti asuu nyt yksin ja hänellä todettiin vastikään Alzheimerin tauti. Lienenkö unessa miettinyt (alitajuntaisesti), että hänkin pian lähtee isän luo?
Muistan toisen vahvatunnelmaisen unen, melko pian isän kuoleman jälkeen. Siinä isä soitti minulle ja kertoi että hän on hyvin kaukana, Jäämeren rannalla eikä pääse tulemaan kotiin. Minä itkin ja heräsin omaan vaikerointiini.
Olen miettinyt, miksen koskaan näe unia siltä ajalta, kun olin sairaalassa viikon verran ja valvoin isäni sairaalasängyn äärellä siihen asti kunnes hänen elämänsä sammui. Sitä mukaa kun isän elintoiminnot hiipuivat ja hengitys muuttui raskaaksi ja katkonaiseksi, koko huone muuttui pelottavammaksi. Viimeiset tuskat, kuolinkamppailut.Tummassa ikkunassa sadepisarat, isän hengitys. Minä istuin hiljaa kuunnellen ääniä pimeässä, ja silittelin isän otsaa. Kuoleman lähestyminen tuntui melkein konkreettiselta. En olisi ihmetellyt, vaikka viikatemies olisi astunut esiin kaapuineen. Toisaalta toivoin hänen saapumistaan, koska se antaisi isälle rauhan. Mutta silti, kaikki olisi sen jälkeen niin lopullista. Poissa ainiaaksi.
***
Minusta on lohdullista ajatella, että kun näen tähden tuikkivan taivaalla, se on isä joka siellä vilkuttaa. Hautajaisissa muistan 5-vuotiaan poikani kysyneen "eikö ukille tule kylmä tuolla arkussa" ja "voiko taivaasta soittaa?" Tiedämmekö me aikuiset yhtään sen paremmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti